Mutta minä en ole geometriaa,
Vaan kokoelma määrittelemätöntä tunnemassaa,
Kuinka puolustautua.

Tietääkseni siinä on jotkut rajat,
Miten kohtuutta voidaan venyttää,
Eikä syyttä.

Haluaisin olla pelkkää fysiikkaa,
Koska silloin lainalaisuudet pätisi jokaiseen pintaan,
Jotka nyt vellovat.

Mut jostain muhun on pesiintynyt tunnetta,
Joka tekee kaikkensa, jotta ne pilarit taittuu muotoon
Sulaneelta näyttävään.

Ei, älä tee, niinkuin minä teen.
Ei, mitä minä teen.
Ei.
Kuution palaset,
Kuution palaset
Ympärillä loksahtelevat kiinni,
Kaikkiin suuntiin muodostavat muurin."

Apulanta - Kuution palaset

"Pää täyteen, on helppoa kivaa; mutkat suoristuu ja maailma on sinulle kaunis. Ilta laskee verhonsa eteen, hetken huuma on vahvinta valuuttaa.
On siis täysin turha olettaa, et ulospääsy olis luvassa, vaikka koittanut olen antaa aikaa."

Aurinko on jälleen liian kirkas. Kotiin unohtuneet aurinkolasit eivät aja asiaansa, ja silmäni vuotavat valoshokin saaneina. Masentava kevät ottaa minusta jälleen otetta. Livahdan nopeasti rappukäytävään ja huokaisen onnesta sen tervehtiessä minua pimeydellä. Sisällä vedän raivokkaasti verhot ikkunoiden eteen ja peiton päälleni. Nukahdan hetkeksi ja herään säpsähten painajaisista, jotka olivat jatkuneet loogisesti siitä, mihin aamulla olin jäänyt. Kurkkua kuivaa ja tunnen päänsäryn valuvan kehoni läpi. Kelloa vilkaistuani totean olevan iltalääkkeen aina. Aamuisin lasken pillereitä; kaksi valkoista, yksi puolikas ja yksi vitamiini. Illalla yksi puolikas. Unihormoonit piti jättää pois uuden lääkkeen myötä ja toivoa, että se auttaisi jossain vaiheessa kaoottiseksi muuttunutta untani. Uusilla psykoosilääkkeiden ryhmään kuuluvilla napeillani hoidetaan myös skitsofreniaa, maniaa ja psykooseja. En ole ihan varma, koskeeko joku niistä minua. Kehoni on koetuksella lääkärin uuden kokeilun myötä, mutta toivon sen tuottavan tulosta. Keskittyminen on edelleen vaikeaa, vaikka fyysiset, jokapäiväiset paniikkioireet ovatkin uuden annostuksen myötä loppuneet.

En jaksa keskittyä oleelliseen. Surffaan aivottomasti internetissä viillellen samalla kynsinauhojani mattoveitsellä. Sipaisen ajatuksissani ohi, ja terävä veitsi viiltää siistin haavan kynteni viereen. "perkele," mumisen hiljaa ja imen sykkivää sormeani saadakseni vuodon tyrehtymään. Käärin lopulta sormen paitani helmaan, joka muuttuu hetkessä punaiseksi. Laastari on loppu. Huokaan hiljaa ja jätän sormeni huomioimatta naputellen yhdellä sormella chattiin.

"Nähdäänkö joku päivä?"
"Nähdään vaan, onko fiilis jo parempi?"
"Kevät on vähän tällästä, aika paljon masentaa. Mutta sain taas uudet lääkkeet, kyllä tää varmaan tästä."
"Mä luulin, että sulla on jo paremmin nyt kun on parisuhde ja kaikkee, eiks teillä mee ihan hyvin?"
"Menee joo, mutta on kaikkee vielä, kevät tuo toki monet muistotkin mulle mieleen. Siks mun piti lääkärissäkin käydä."
"Aijaa, no pitäskö sitten kuitenkin nähdä joskus toiste?"
"Ei siis kyllä me voidaan nähdä, ei täs mitää :)"

Muutaman epämääräisen huuteluyrityksen jälkeen huomaan toisen osapuolen menneen offlineen. Vastausta ei kuulu seuraavanakaan päivänä, vaikka status päivittyy. Suljen silmäni hitaasti ja avaan ne uudestaan. Lisään hiljaa mielessäni yhden nimen "ehkä"-listaan. Monet siellä olleet olivatkin viime aikoina siirtyneet jo lopullisesti menetettyjen joukkoon. Kiroan hetken itseäni; omaa mahdottomuuttani ja syyllistän jälleen itseäni siitä, etten ole normaali. Ainakaan tavalla, joka ilmeisesti olisi ympäristölle mielekkäämpää. Omalla tavallani ymmärrän, ja toisaalta en. Ehkä kaipasin aikaa, jolloin kaikki oli vielä etäisesti tasaista. Tai ehkä sittenkään en, koska vasta hyvin vähän aikaa sitten ihmisiässä mitattuna löysin itseni oikeat puolet. Ehkä sekin parempi tässä vaiheessa, kun elämässäni on hyvin vähän ihmisiä, joiden olisi kohtuuttoman vaikea päästä eroon minusta.

"Syvä huokaus hiljaisuuden rikkoo, sanat tahtomattaan uupuu. Siivet liian suuret tähän häkkiin ja se minua ahdistaa,
näin se maailma keinuttaa omaa lastaan. On siis täysin turha olettaa, et muutosta olisi luvassa, vaikka koittanut olen antaa aikaa."

Vaikka olen aina ollut voimakastahtoinen ja vahva, minäkin väsyn. Kestän huonommin riitoja ja syyttelyä. En jaksa enää potkimista ja kiukuttelua ilman mitään syytä. Hermostun nopeasti, jos minua lannistetaan ja itken aina, jos minulle tärkeitä asioita tehdään mahdottomiksi. Haluaisin olla toisenlainen. Jotta aina pää pystyssä voisin samalla nuoruuden tarmolla ottaa kaiken vastaan niinkuin aikanaan. Kumpa elämä ei olisi pehmittänyt kovaa kuortani niin kovasti.

"Vie mut pois tahdon paikkaan jossa hengähtää. ei riitä vain että sulkee silmänsä kaiken keskellä. Vie pois, polta siltani kadota jälkeni,
tämä kaupunki vaatinut on osansa, nyt mun on pakko lähteä. Sillä kuule mun huudot kun jää heikko pettää,
en halua paeta todellisuutta, ainoastaan hengittää. Onko toiveeni siis turhaa vain ajanhukkaa kaikki tää, kuuleeko kukaan?"

Minulla ei ole enää paikkoja, minne paeta. Liian moni tietää liikaa elämästäni. Valehtelu on enää ainoa asia, mikä kannattaa. Kun kysytään mitä kuuluu, vastaa: "ihan hyvää." Ja kun joku hehkuttaa kevättä ja tulevaa kesää, hehkuta mukana. Älä poikkea mistään totutusta tai valtavirrasta, älä koskaan sano mielipiteitäsi. Älä ikinä tunnusta hulluuttasi tai vikojasi.

Yhtäkkiä ymmärrän, missä menin vikaan.
Menin vikaan siinä, että olin oma itseni.
En koskaan mitään muuta.
Ja minä luulin sen riittävän.

"Nähdään hei vaikka sitten, kun sulla on parempi fiilis, jooko? Sitten kun olet taas normaali."
Nähdään vaan, vastaan hiljaa mielessäni ja hieron nyrkillä kyyneleet silmistäni.
 
Paluuta menneeseen ei enää ole,
Haluatte te sitä tai ette.
Ehkä listalla on tilaa, kannattaa varata paikkansa ennenkuin on liian myöhäistä.

Sudet ovat viimeaikoina puhuttaneet mediassa. Erityisesti pieleen mennyt häirikkösuden metsästys 130 ihmisen voimin räjäytti potin, kun metsästäjälauma sai hengiltä Aulin, pannoitetun alfa-naaraan. Kuolinsyytutkimuksessa selvisi, että Aulissa oli merkkejä salametsästyksestä. Vyörytys susien puolesta ja vastaan on saanut näkyvät taistelukentät julkisuudessa, sosiaalisessa mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Vauhkoontuneet susivihaajat huutavat kuorossa, miten sudet syövät pian kaikki ihmiset, varsinkin lapset. Tosin ihmisen kimppuun susi on viimeksi hyökännyt 1800-luvulla, ja silloinkin kyse oli todennäköisesti villiintyneestä koirasudesta, ei puhtaasti sudesta.

Omat, kiivaat päivitykseni susien puolesta eivät oikeastaan koske pelkästään susia. Mitä pidempään olen ihmisen touhuja seurannut, sitä enemmän olen kyllästynyt ihmisen tapaan leikkiä jumalaa ja tuhota kaikkea ympärillään. Koskematon luonto, uniikit ekosysteemit sekä eläinlajit joutuvat alistumaan ihmisen holtittoman lisääntymisen ja ennen koskemattomille alueille tunkeutumisen edessä. Lajeja kuolee sukupuuttoon jokaisena päivänä. Uhanalaisia vainotaan tai tapetaan. Maapallon kuolonkorina tiivistyy jäätiköiden sulamiseen ja otsonikerrosten ohenemiseen. Hipit eivät välttämättä olekaan täysin väärässä: tätä menoa ihminen todella onnistuu tappamaan maapallon ja itsensä huomattavasti paljon aikaisemmin, mihin olisi mahdollisuus.

Mikä lopulta ajaa ihmisen vihaamaan eläintä? Pelko. Ihminen pelkää kaikkea, mitä ei ymmärrä tai minkä kokee uhkaksi. Primitiivinen vietti ajaa meidät monessa asiassa barrikaadeille huutamaan saatanaa ja sytyttämään moderneja noitarovioita pelon ja epätietoisuuden laannuttamiseksi. Päiden on tiputtava eikä uhreja lasketa. Eläimellä on kuitenkin yksi aivan uskomattoman suuri etu ihmisiin nähden: se ei tapa huvikseen. Yleisesti ottaen eläin elää oman hierarkiansa mukaisesti ekosysteemissä. Se tappaa nälkäänsä tai uhattuna. Se ei tuhoa luontoa ympärillään tarpeettomasti eikä tapa holtittomasti kaikkea vastaan tulevaa.

Jokainen vähääkään ihmiskunnan historiaa tunteva tietää sen olevan pääosin synkkä ja murheellinen. Ihmisten teurastusta mitä järjettömimmistä syistä ja ahneuden nimissä. Ristiretket, Juutalaiset, Armenialaiset, uskonpuhdistus, maailman sodat, terrori-iskut, uskonsodat... Lista on aivan järjetöntä teurastusta. Mitä pidempään elän ihmisenä sitä enemmän alan muuttumaan samankaltaiseksi. Mielestäni Hitlerin toinen tuleminen hieman suuremmassa mittakaavassa olisi suurin siunaus, mitä maapallo voisi enää saada. Tosin sekin toive lienee pelkkää tuulen tavoittelua.

Ihminen on suvereenisti maapallon julmin peto. Pahin ja tuhoavin, silmittömästi ja sumeilematta surmaava kone, jolle tarpeeton tappaminen ei tuota mitään ongelmaa. Ihmisen paljon mainostettu inhimillisyys on kyllä täysin ylimainostettu ominaisuus. Halutessaan ihminen riistäytyy käsistä huomattavasti pahemmin kuin yksikään suurpeto. Eikä siihen tarvita edes laumasta karkoittamista tai eksymistä. Ihmisen toimesta on teurastettu miljoonia lajitovereita.

Levätkää rauhassa pakanat, joiden päitä ripustettiin seipäisiin kristinuskon nimissä.
Levätkää rauhassa Juutalaiset, joita marssitettiin laumoina kaasukammioihin
Levätkää rauhassa Armenialaiset, jotka teloitettiin julmasti.
Ja lepää rauhassa Auli, joka salametsästettiin siksi, että ihminen pelkää susia.

Toisiamme meidän pitäisi.

Susi on tappanut tänäkin vuonna 0 ihmistä.
Ihminen sen sijaan muutaman enemmän lukuisista syistä.

esimerkiksi kymmenen dollarin tähden.

"Kuinka kauan vielä täytyy
kuinka kauan vielä täytyy taivaltaa
ennen kuin päivät täällä täyttyy
ei liene toisistamme toista tukemaan

ei ole mitään aikaa, ei ole mitään paikkaa
ei ole mitään tilaa missä rakentaa
susi ihmisessä on herättyään loputon
eikä ihmistä voi koskaan rakastaa
ei susi ihmistä voi koskaan rakastaa."

- Mokoma: Sudet ihmisten vaatteissa-

Susi
"Susikannan harveneminen on tasaantunut koko maassa. Kanta romahti muutamia vuosia sitten, mutta nyt se on pysynyt noin 150 yksilön tasolla.
Länsi-Suomen alueella susia elää noin 40. "

Viime vuoden puolella aloitin elämässäni uuden, kerrassaan omituisen harrastuksen. Jostain mystistä kautta löysin tieni Kisun, eli Kissojen suojelu ry:n sivuille  Ehkä se oli mieheni, joka kertoi Kisun tarvitsevan logoa ja kissaihmisenä ajattelin sitten joutessani jotain ehdotuksia nypeltää. No lopulta kävikin niin, että ehdotukseni hyväksyttiin. Olin siis virallisesti sotkeutunut Kisuun – ainakin logon verran.

Toki kaiken tämän myötä kävin tykkäämässä Kisun sivuista ja seurailin mukavan ja nuorekkaan oloisen yhdistyksen toimintaa ja vaihtelin kuulumisia muiden kissaihmisten kanssa. Olen koko ikäni ollut kiinnostunut eläinsuojelusta yleisesti ja kissat ovat toki elämäni rakkaus. Muutamia vuosia sitten minua olisi kiinnostanut jossain vastaavassa yhdistyksessä toiminen, mutta yhteydenotot ja kuva KKY:stä eivät tehneet minuun vaikutusta. Haluan kuitenkin painottaa tässä yhteydessä, että myös KKY tekee hyvää työtä. Kyseinen yhdistys ei vain jostain syystä ilmapiiriltään ja muutamilta ajatuksiltaan lopulta oikein koskaan ollut täysin minun juttuni. Niimpä se sitten jäi ja keskityin pitämään huolta omista karvapalloistani. Kisun facebook sivuilla tunsin yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, jotka olivat yhtä omistuneita kissoilleen ja tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Tunsin olevani asian parissa, joka jollain mystisellä tavalla teki oloni onnelliseksi.

Jokaisen kodittoman kohdalla tunsin halua ottaa kissan omakseni, mutta ymmärsin toki, etten niin voi tehdä. Viimeinen pisara kohdallani oli tieto isosta pentueesta, joka oli huostaanotettu paikasta, jossa kissat olivat pitkään saaneet syödäkseen vain perunaa. Kissat olivat mielettömän suloisia ja laihoja raukkoja. Silloin ilmoitin, että voin ruveta yhden kissan ensikodiksi, ainakin hätätapauksessa. Kaksi päivää sen jälkeen Pirjo toi hoiviini ensimmäisen hoidokkini, Gabrielin.

Hyvästelin reilu viikko sitten edellisen, kolmannen sijoituskissani hyvään kotiin. Oma neljän kissan lauma tuntuu jälleen hämmentävän pieneltä ja hiljaiselta. Tässä välissä olen ehtinyt saamaan yhden pääsiäistapahtuman vetovastuun tehnyt kaikenmaailman lappuja, kassipainatuksia ja kirjoituksia. Vuosikokouksen lähestyessä minulle on suunniteltu jotain tiedottamiseen, markkinointiin tai vastaavaan liittyvää luottamusvirkaa. Olen tutustunut ihaniin ja aikaansaaviin ihmisiin, joiden kanssa on mukava touhuta juttuja kissojen hyväksi. Markkinoin Kisua joskus liikaakin kavereille ja tutuille ja kannan nykyään aina Kisun mainoksia kassissa mukana. Jokainen kodin saanut koditon kissa tuntuu henkilökohtaiselta voitolta, vaikka ei itse olisi edes ollut tekemisissä kissan kanssa.

Voisi sitä aikansa kai huonomminkin käyttää. Minä löysin yhdistyksen – vai löysikö se sittenkin minut – joka antaa elämääni oikeanlaista, hyvää oloa tuottavaa mielihyvää. Jokainen kissa on välittämisen arvoinen. Pidän hyvää huolta omistani ja nyt vähän muistakin samalla.

Koska kissat ovat parasta maailmassa ♥
Miau!

Erityiskiitos tätä tekstiä kirjoittaessa Pullealle Dawnille, joka tiputti kaiken pöydältä norsu posliinikaupassa -taktiikalla, niin kuin aina. Ja Luciferille joka kantaa uskollisesti hiirtä jalkoihin leikin merkiksi. Doorikselle kiitos siitä, että nukkuu ja Dinalle siitä, että siirtyi kiusaamaan enoa :D Elämäni Eläimet ♥

Progressiivinen Paradoksi,
Depression Deadline.

Rituaalinomaisia Ristiinnaulitsemisia

Tiistaina,
Torstaina,
Tänään.


Abstrakti Aberraatio,
Kakofoninen Kabaree.


Riitasointuinen Raati
Euforisessa Erinomaisuudessaan

Muodollisesti Pätevä.


Teratogeeninen Terapia,
Hyödyttömäksi havaittu.

Hasardi Hallusinaatio
Vailla Validiteettia.


Narkoottisia Narsisteja
Sosiopaattien Saattelemina
Toksisessa Tivolissa


Tiistaina,
Torstaina,
Tänään.


Raivoni Relevanssi,
Depressioni Dilemma,


Maaginen Mysteeri. 

---------------------

Se alkoi pari viikkoa sitten.
Ärsyttävä päänsärky valui aamulla koko ruumiini lävitse aikaansaaden tilan, jossa minun oli lähes mahdotonta olla ihmisystävällinen kenellekään. Epämääräisen vaivautuneesti irvistäen kiroilin hormooneja, pikkuaivoja, lääkitystä, selkäkipuja ja kaikkea muuta mahdollista, joita tilanteen sattuessa oli tarjolla pakassa, josta oli helppo etsiä syyllisiä. Energiajuomalla alas huuhdottu burana oli toiveeni täyttävä pelastus ja lohduntuoja aamuun, jolloin vaihtoehdoiksi jääneistä aikaisemmasta ja myöhemmästä bussista valitsin jälkimmäisen.

Ärsyyntynyt ja levoton olo ei ollut tilana minulle mitenkään uusi. Se tuli ja meni ajoittain riippumatta tilanteestani, tuulestani tai ympäristöstä. Siksi en silläkään kertaa kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Astetta väsyneempi päivä ja reilun tunnin päiväunet eivät saaneet oloani syylliseksi, sillä mieleni tasaantui kummasti pienen sokeriannoksen ja unien jälkeen. Yöunet olivat toki peruuttamattomasti pilalla, mutta se oli pieni murhe - eihän tämä missään nimessä kuulunut rutiineihin.

Viikko sitten havahduin huomaamaan, että ahdistus oli muuttunut lähes jokapäiväiseksi. Olin ärtynyt, ahdistunut ja paniikkioireilin. Sydän tykytti tarpeettomasti monta kertaa päivässä ja ajatus töihin menosta tai kaupassa käymisestä muodostui päänsisäiseksi painajaiseksi. Sinnikkäästi hetkittäiseen kauteen uskovana potkaisin itseni käyntiin useita kertoja päivässä. Päiväunet olivat muodostuneet melkein tavaksi ja tunsin oloni hyväksi enää kissojen kanssa omalla sängyllä tai mieheni seurassa tai kainalossa. Odotin useasti paniikkikohtausta, jota ei tähänkään päivään mennessä ole tullut. Vain raivostuttavan piinallisia, pitkiä ja todellisia paniikkihäiriö -oireita.

Eilen nukuin taas pari tuntia töiden jälkeen. Olin ahdistunut ja väsynyt. Tilaani väsyneenä selasin ensimmäisen vapaan ajan omalle lääkärilleni. Jotain oli pielessä. Ehkä lääkityksessä, vuodenajassa, jännitystilassa tai missä ikinä nyt sitten perimmäinen vika olikaan. Kausittainen ärtymys oli ohitettu jo monella päivällä, ja tilani alkoi vaivata jo itseänikin. Ahdistus ei anna minulle rauhaa ja fyysinen oireilu on jo riittävän ärsyttävällä tasolla, etten halua sen jatkuvan.

Depression deadline oli ja meni.
Enkä aio jäädä odottamaan seuraavaa.

Prinsessa kaunis nukkuu pitkään sitä ei paina huolet mitkään. Se kruunu päässään aina kulkee, muut ovet aukoo ja ne sulkee. Kunnes totuus kerran viiltää: eihän kaikki ookaan kultaa mikä kiiltää. Ja nekin pettää jotka ensin nuolee, prinsessa suree ja hukkuu ja kuolee. Pienenä kuvittelin, että maailmassa kaikki rakastais mua. Poistaisin sodat, en kuolisi koskaan enkä ikinä itkisi sua. Enkä tekis mitään väärin, juoksisin maailman ääriin. Sä tahdot paljon muttet mitään saa ja sun turha on huutaa ja mahdotonta valittaa. Yö kaikki ääriviivat vääristää ja tämän tyyppiset tapaukset huomiotta jätetään. Joskus tekis mieli lyödä otsaan jokaista tärkeilijää ja automaatilla hidastelijaa ja perseellekävijää. Ja huutaa naapurin kyylälle päin naamaa, että se on idiootti ja mersujen nokasta merkit varastaa.

Ja niin sä astut jäätävään sateeseen eikä ketään kiinnosta mitä sä teet. Ne sanoo elämä voittaa vie hymyyn se suu, tänäänkin jonkun haave toteutuu. Muttei ikinä sun, ei, ei ikinä sun. Mut ei se mitään mä kestän mitä vaan, vaikka suuhuni pakkasella rautaa. Mä osaan kieltää ja unohtaa, mä osaan selittää ja tietää ettei maailma lopu siihen jos et tuu. Se jatkaa vaan kierrostaan täynnä surujaan ja vaikeena kestää.

Mitä mä oikein teen, mä en tiedä minne mä meen. Mullei oo paikkaa, ei mitään paikkaa missä itkeä itsekseen. Mä oon koditon, uupunut. Pois ajettu, langennut. Nyt enää vieraat porttikongit ja puistot syliinsä ottaa mut. Niin tämä katu on hellä, se ei sano ite kaiken oot pilannut. Haihtuu päivät, käsistä karkaa ja haihtuu. Intohimot ne kalpenee, laihtuu. Rakkaat jättää, ystävät vaihtuu. Tänään tuuli on jäätävä ja sanat maistuvat itkuisilta. Tänään vielä on jäljellä murheen laakso ja huolten vuori ja päätä kiertävä ikävä. Mä oon liian vanha ja liian nuori.

Ja kaikki tuijoittaa niin, kun mä heitän punaviinit tapettiin. Laurin ääni nousee raivofalsettiin, se huutaa: ”Hei ei mitä sä teit, sä teit väärää. Luuletko et sua ei tavat määrää? Niin sä oot kuin rikkinäinen uudenvuoden sähikäinen: poltat sormet muttet iloa tuo.” Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran sietämään kaiken ja anteeks antamaan. Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen niin kuin huvittaa ja niitä kaduttaa. Sä olet kiintoisa, mukava tuttavuus, ajoittain sullon blues, tajua sun tulevaisuus. Nyt sun on jo aika olla niitä, jotka jauhaa pakastepusseistaan, vadelmamousseistaan, Kalevi Husseistaan. Mä teen mitä teen, ja mä meen mihin meen, jos sä et tykkää niin painu helvettiin. Jos oisin rohkea ja luonteeni valoisa ja puhuisin lempeämmin. Jos oisin viisas tai ees suhteellisen sees ja puhuisin selkeämmin. Oikeesti silmät hehkuen mä vannon nimeen rakkauden, mun kengät tanssii kopsehtien. Ja nyt mä kuiskaan mitä tää maksaa ja kun ihan liikaa mitä mä teen. Niin on muistot kuin tukassa purkkaa, ne mukana roikkuu ne kiusaa vaan. Kun joka ääreen ja nurkkaan tuuli puhaltaa. Näen sen illan tarkalleen niin kuin se kuvaillaan: tähdet päiden päällä kiikkuu. Vesi väsyy, lämpö pohjaan katoaa; aallot vaivalloiseen liikkuu. Miten kylmä kohmettaakin nopeaan ulpukanvarret ja huulet. Kukaan ei kuule huutoa väsyvää, taas vaikeampi hengittää.

Talvi on tullut keskusta on täynnä sohjoo. Jossakin on nyt valo, vaik ei tänne sitä näy. Miten voi tietää koska mennä, pitääkö vielä teeskennellä? Virheistä oppii tai sit niihin tukehtuu. Huomenna päivä uus tai toinen eilinen. Kun tuli viimeinen laulu, siinä oli viimeisen vaikeus. Ja sitten kun se soi niin mä mietin vaan kesiä joita ei tullutkaan. Tietä joka muuttuu, kaventuu. Unelmia, mä luulin ne toteutuu. Järven syleilyssä heinät ui, sumuseinä värähtää. Kerrotaan, et siitä asti kun se tapahtui vesi on ollut tyyni kuin jää. Oli tyttö kuin ulpukankukka ja poika niin kuin vedessä valo. Päivien palo täynnä kummaa supinaa, niin vaikeata unohtaa. Ja silloin painauduin sinuun niinkuin auringon syleilyyn ui kuu. Ja sä kuiskasit vielä meidän avulla maailma pelastuu. Ja jos en muuta niin sen tiedän et sinä hetkenä rakastin kun päivä oli nuori ja ihanasti sekaisin. Yksi on suurempi muita nyt ja aina. Ja kun sen kohtaat et kysele hintaa tai kuuntele jeesusteluita, ne ei mitään paina.

Mä en halua miettii enää miten elää. Kuka jaksaa taistella siitä et oonko minä sydän vai pää ja mitä se maksaa. Mä haluun naimisiin, mä haluun koiran ja talon kukkuloilta. Ja nyt mä annan olla, huudan mun surut tuuleen. Päätän et tää on tarpeeksi. Joskus vielä kaikki, tai niin luulen annetaan, saadaan anteeksi. Ja ne, jotka kaiken tietää, ne sanoo tuo on prinsessa jää. Se varmaan hileitä hengittää ja se kaikesta selviää. Tätä yötä en voi voittaa, se jäisin sormin mua soittaa. Ja jos saisin mitä vaan mä menisin nyt nukkumaan. Ja aamulla kaikki toisin ois tai jos ees ois vähän parempi olla.
 

-Lyrics: Maija Vilkkumaa 1999-2010-

Havahdun tilastani vasta, kun ajatukseni ovat palanneet ensimmäiseen koulupäivään Pirkanmaan Taitokeskuksessa. Olin melkein tunnin verran tyhjentänyt työpuhelimeni viestimuistia ja vanhimmat viestit olivat yli kahden vuoden takaa. Koska vanhassa nokialaisessa ei pysty kätevästi poistamaan viestejä, avasin jokaisen viestin ensimmäisen sivun verran painaakseni delete-nappia. Häiritsevän hyvä flash-muistini vei minut uudelleen moneen tilanteeseen, jotka olisin voinut jättää vähintäänkin uusintana väliin. Kävin Myllykoskella, keskellä kiihkeintä Travian sotaa, parisuhdekriiseissä, töissä ja koulussa. Toistin monia lauseita, jotka eivät ensimmäiselläkään kerralla löytäneet vastakaikua ja jumituin useasti ajatukseen siitä mitä jos.

Informaatioähkyn keskellä törmäsin muutamaan ihmiseen, joille tunsin halua lähettää viestin. Oikeastaan minkä tahansa. Yhdelle meinasin soittaakin, mutta nyt, kuten aikaisemmin, se jäi ajatuksen tasolle. Ehkä monelle en enää osaisi sanoakaan mitään. Kliseinen ”Mitä kuuluu,” kuulostaa lähinnä putouksen vitsiltä. Monet yhteystiedot katosivat pysyvästi puhelimeni myötä. Ehkä jopa hyvä niin. Mutta osa silti kummittelee vähintäänkin ajatuksen tasolla mieleni maisemissa tasaisin väliajoin muistuttaen itsestään kuin painajaiset tai kadonneet aarteet.

Toisinaan tuntuu siltä, että lopulta se olinkin minä, joka astui kadotukseen. Tietoisesti tai tiedostamatta pyyhin kaikki jälkeni ja muutin itseni vain osaksi legendaa, jonka totuuspohjasta kellään ei ollut enää varmaa tietoa. Ehkä tietoisesti muutin itseni huhuiksi, jotta mahdollisuus päästä lähelleni muuttuisi mahdottomuudeksi. Liian moni hylkäsi minut, jotta olisi ollut järkeä luottaa jäljelle jääneisiinkään.

Hetken tunsin sen lämmön, joka osui poskiini vuosikurssia vanhempien kuvatessa meitä. Jo vuosia sitten rikkimenneet aurinkolasit päässäni palvoin syksyn kauneinta päivää ympärilläni lauma uusia ihmisiä. Ihmisiä, joista silloin en tiennyt vielä mitään. Ja nyt kun tiesin, osui katumuksen mitta liian kylmänä hameeni helmaan. Tehty, mikä tehty. Koettu, mikä koettu. Vaihdettu uusiin ja hylätty. Ei minusta koskaan ollutkaan muuksi kuin kulkumatkan ystäväksi vilkkaalla rautatieasemalla. Sellaisella, jossa tunsin ihmisten hipaisut lähes huomaamatta, mutta kuitenkin liian väkivaltaisesti.

Muistin liikaa ja liian vähän. Yritin löytää ensimmäisen rakkauteni ajalta onnellisinta muistoa. Päähäni porautui vain kuva siitä, kun lääkkeitä ja viiniä liikaa ottaneena oksensin kylpyhuoneen lattialla. Ja hieman sitä edeltäneen tilanteen, jossa maailmani mahdollisimman hellästi, mutta liian julmasti särjettiin. Toisella kerralla tapa ei enää ollut edes inhimillinen.

Muistot palaavat pätkittäin julmimmassa muodossaan aina silloin, kun niitä ei todellakaan kaipaa. Pelko juurtuu ajatuksiin kokemusten myötä ja tekee vääryyttä niille, jotka eivät sitä ansaitse. Asioista yli pääseminen ei todellakaan ole sama asia kuin niiden muistaminen. Kerran opittu toimintamalli rankaisee paitsi minua, myös ympäristöä jatkuvalla sarjatulella, joka jättää jälkeensä vain hiljaa kuolevia ihmisiä.

Ehkä minä aikanaan jäin sille asemalle, josta ihmiset aina kulkevat vain ohitse ja eteenpäin. Elämäni ei muuttanut muualle, muut muuttivat. Katsoin junien tuloa ja lähtöä; tartuin helmoihin ja hihoihin hetkittäin tunteakseni, että olen yhä elossa. Toisinaan joku jäi kanssani kahville tai siirsi lähtöään seuraavaan junaan. Mutta illan pimetessä suljin silmäni odottaen seuraavaa aamua; pahempaa tai parempaa.

Tarpeeni tehdä itsestäni tärkeä on saanut jo ihan uusia ulottuvuuksia. Ehkä osittain myös siksi, etten enää sokeasti luota ihmisten kykyyn tehdä minua onnelliseksi. On aivan turha tulla minulta kyselemään, miksi kissat ovat minulle lähes kaikkia ihmisiä tärkeämpiä. Autio asemani odottaa yhä alati muuttuvassa ympäristössään jotain muuttumatonta. Jotain, mihin aika, routa tai maailman hulluus ei vaikuta.

Enkä kuitenkaan koskaan lakkanut uskomasta yhteenkään uuteen tilaisuuteen; jokainen puoleeni kääntynyt ihminen oli kaikesta huolimatta ainakin uhraamansa hetken verran korvaamaton.

”Tiedätkö mitä lupasin itselleni uuden vuoden kunniaksi? Sen, että alkaisin elämään itselleni ja että tavoittelisin onnellisuutta. Sen saavuttaminen näissä olosuhteissa on mahdotonta.”

Se tapahtui ensimmäisen kerran tammikuun toisella viikolla. Liikutin levottomasti kursoria ja selasin maanisesti Facebookin kaverilistaa. Naksautin kerran X:n ohi ja vaihdoin jälleen sivua. Päätäni alkoi särkeä ja itkin. Niin kuin teinkin paljon silloin vielä. Ehkä oletinkin sen kuuluvan asiaan; holtittoman itkun, paniikkikohtausten, pahoinvoinnin ja monen muun asian, joita en edes halua enää muistella saati ääneen tunnustaa.

Levottomat tuulet tulivat ja menivät. Toisinaan olin varma, mitä halusin. Toisinaan taas ajelehdin tuntemattomilla merillä; myrskyisillä ja liian tyynillä. Mutta kaiken aikaa minä aina odotin. Odotin, ettei minun tarvitsisikaan luopua kaikista niistä, jotka peruuttamattomasti lipuivat yhä kauemmas minusta. Kävelin joka päivä puoleen väliin odottamaan. Itkin vähän, otin askeleen taaksepäin ja palasin jälleen alkuun. Mutta jokaisena päivänä sydämeni odotti, että jotain olisi tapahtunut. Odotin viestiä Facebookissa. Gmailissa. Puhelimessa. Joskus yritin itsekin saamatta vastausta.

Exä poisti minut kaverilistaltaan kun viimein hermostuin vastausten puutteeseen. Yritin hyvällä ja lopulta pahalla yrittäminen kostautui. Mutta parempi niinkin, odottaminen ja hiljaisuus oli tappaa minut. Tai olis tappanutkin. Itseasiassa en koskaan enää kaivannut exääni sen jälkeen. Ehkä tarvitsin sen pisteen vain oman mielenrauhani takia, tavalla tai toisella. Vihasin vain tapaa, jolla minulta vietii paras kaverini ja syytin siitä luonnollisesti häntä.

Ystäväni takia sen sijaan olin valmis suurempiin uhrauksiin. Hetkittäin tulin jopa hieman puolivälin ylitse huhuilemaan, voitaisiinko edes jutella. Mitään merkittävää ei tapahtunut. Tein uhrauksia, joita minun kuulema ei tilanteeseen nähden olisi edes pitänyt. Terapeuttini lisäksi pakonomaista tarvetta välien pitämiseen vastusti myös iso määrä ystäviäni, joilta toki kärsimykseni ei jäänyt varmaankaan huomaamatta. Kompastuskivekseni osottautui jälleen se sama asia, joka aina ennenkin; välitin muista enemmän kuin itsestäni. Toisinaan itkin itseni uneen vain siksi, että minulla oli niin järkyttävän kova ikävä parasta ystävääni, joka tiesi kaiken minusta. Ehkä eniten myös siksi, että liian pitkän aikaa olin tukenut häneen kaikessa. Ehkä isku olikin liian suuri, jopa minun mittakaavassani. Vaikka jo aikaa sitten luulin, ettei mikään voisi kaataa minua enää tavalla, joka horjuttaisi maailmani seiniä pysyvästi. Tosin ehkä syy oli osittain myös siinä, että luulin ystävien pysyvän, vaikka kaikki muu menisikin.

Kesällä kursorini hakeutui yhä useammin kaverilistalle. Pikkuveljeni oli saanut yksityisen viestin koskien minua. Lapsellisuuttani, hoidontarvettani, valehteluani ja sitä, että olen kuulema lapsenvihaaja ja ties mitä. No, kerrottakoon nyt, että en valehtele, ainakin hyvin harvoin. Ja muita asioita en jaksa enää edes käydä läpi. Mutta olin aivan suunnattoman raivoissani siitä, että asiaan mitenkään liittymätön veljeni liitettiin asiaan erittäin apäasiallisella tavalla aikuisen ihmisen toimesta. Kieltämättä kävi mielessä, kuka on eniten hoidon tarpeessa. Vaikkei minulla yleisesti ole mitään pahaa sanottavaa exästäni, niin taisi siltäkin muutama valhe lipsahtaa, tai vähintäänkin jätti muutamia aika oleellisia asioita ihmisille kertomatta. Mutta se kaikki on toki nyt täysin merkityksetöntä; aikanaan sillä oli enemmän väliä. Lääkärinlappuja en aio kenellekään enää todisteeksi tuoda siitä, mitä mulla on ollut ja mitä ei tai mitä mulle on tehty. Elämäni on nyt ihan hyvässä balanssissa kohtuullisella lääkityksellä ja monien ihmisten tukemana. Kaikki kiitos siitä heille. Ilman teitä en näkisi enää tulevaa vuotta.

Jokainen vuosi on tuonut aina tullessaan uusia menetyksiä. Monia sellaisia, jotka tuntuvat kohtuuttomilta, epäreiluilta. On aivan turha väittää, etten olisi katkera tai kateellinen monille niille, joiden elämä kulkee radallaan lähes huomaamattomilla taka-iskuilla hyöstettynä. Ja jos kyse on vahvaksi kasvamisesta, vähempikin olisi jo riittänyt.

Heikkouksiani on turha tulla luettelemaan, tiedän ne itsekin. Mutta aivan yhtä varmasti tiedän vahvuuteni. Hetkittäiset kohtuuttomat ja lapselliset reagointini ovat ehkä tilanteeseen nähden olleet joskus ihan oikeitettujakin. Ja niitä olen sentään pyytänyt anteeksi. Kukaan ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi, vaikka koen, ettei minuakaan kohtaan ole ihan kaiken aikaa oltu reiluja, kilttejä tai korrekteja. Toki ylitunteellisuuteni ja kiivas luonteeni saa aina kaiken hetkittäin kuulostamaan vielä paljon pahemmalta kuin onkaan. Mutta jokaisen minun tuntevan pitäisi tietää, mitä niiden tunteiden alla lopulta on. Ja sen on moni matkalla unohtanut. Kun ihmisessä ei enää näe muuta kuin pintaa raapivat viat, on hyvin vaikea enää löytää niitä ominaisuuksia, joiden takia toinen on joskus ollut korvaamaton.

Kauhun tasapaino on silti kohtuuttoman epävakaa tilanteessa, jossa liian moni palikka on epävarma. En ole edes oikeastaan varma, kenen kanssa todellisuudessa olen missään väleissä. Sen toki tiedän, että Facebook seinääni kopioidaan aktiivisesti muualle muidenkin luettavaksi, jotka eivät sitä jostain syystä enää pääse lukemaan. Ja siitä epäilemättä on moneen kertaan Myllykosken hämyisessä baarissa avauduttu tutuille ja tuntemattomille. On haasteellista suhtautua normaalisti ihmisiin, joiden todellisesta mielipiteestä ei ole mitään käsitystä. Lapsellinen tapani välittää ihmisistä ja luottaa on ilman muuta tyhmyyttä, sitä en kiellä.

"Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,

Aika surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,

Aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,

Aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä,
aika on syleillä ja aika olla erossa,

Aika etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata menemään,

Aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua,

Aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla."

(Saarn. 3.1-8)

Jo monta vuotta olen elänyt muiden aikaa. Aikaa, joka ei koskaan ole ollut omaani. Sitä, jolloin kaikesta huolimatta muut määrittelivät minut itseäni paremmin. Eikä se osa minussa varmasti tavallaan koskaan muutu; kiukkuisesta luonteestani huolimatta tärkeät ihmiseni merkitsevät minulle aina kokonaista universumia tähtineen. Toiset tähdet sammuvat omia aikojaan, eikä liekkiin puhaltaminen auta. Joskus sitä jää vain aloilleen odottamaan, jos kuolleista herääminen olisikin mahdollista.

Vuosi odotusta on pitkä aika. Varsinkin, jos siihen mahtuu useampi kuin yksi epämääräinen yritys välien elvyttämiseen. Hulluutta, niin ne sanoivat. Varmaan olikin. Mutta vaikea sitä silti on katua, varsinkaan kaikkein tärkeimpien kohdalla. Mutta joskus tulee se hetki, kun on pakko mennä itse eteenpäin, oli tilanne mikä tahansa. Kaikilla teistä tulee aina olemaan mahdollisuus ottaa minuun yhteyttä tavalla tai toiselle, jos koette sen tarpeelliseksi. Kenellekään en jätä vastaamatta, jos viestin sisältö on asiallinen. Ehkä odotan yhä puolivälissä, niin kuin tähänkin asti. Tai sitten olen jo lipunut ulottumattomiin käyttämättä jätettyjen tilaisuuksien myötä.

Aloitan uuden vuoteni ilman osaa teistä. Se tulee todennäköisesti olemaan vaikempaa minulle kuin teille. Voisin kiittää kaikesta tai toivottaa hyvää loppuelämää. Mutta en tee niin. Jokainen teistä tietää, mitä minulle on merkinnyt tai merkitsee. Tai jos ei tiedä, on tuskin sen tiedon arvoinen. Ikävä tulee ja menee, mutta se asettuu. Niin kuin kaikki muukin tässä elämässä.

Toivottavasti löydätte etsimänne ja se on kaiken sen arvoista.

Levottomat tuulet tulevat ja menevät. Hetkittäin olen varma siitä, mitä haluan. Toisinaan joudun vain tyytymään siihen, mitä sydämeni sanoo minulle. Edes minun rakkauteni ei elä ikuisuutta yksinäisyydessä.

Toivottavasti tiedätte,
mitä menetitte.

Apocalyptica - Farewell
http://www.youtube.com/watch?v=zaLoBdqcvVY
 

P.s. Nyt on vitun hyvä hetki poistaa myös mut kaverilistalta, jos siltä tuntuu. Todennäköisesti en ole kauaa siitä harmissani.